Viime aikoina on käyty keskustelua ja tehty tavoiteohjelmia, jonka mukaan kotihoito on tavoiteltavin vaihtoehto myös vanhuksille. Sairaaloista kotiin on jo tovin passitettu niin tervehtyneitä kuin puolikuntoisiakin. Koomisinta ovat pääkaupunkiseudun kuljetusrumba laitosten välillä ilman järjen häivää. Joissakin tapauksissa voisi verrata asiaa hevoskuljetuksiin, joissa teuraaksi pääsemiseen tarvitaan päivien matka Italiaan saakka (kaukaa haettu vertaus, myönnän).

Eletyt itsekkyyden ja itsenäisyyden vuosikymmenet, jolloin eri ikäpolvet on eriytetty huoneisiinsa, asumaan yksinään, on lisännyt eristyneiden ja yksinäisten joukkoa. Tilastoissa asuinneliöt per henkilö näyttävät keskiarvona kauniilta, mutta onko neliömäärällä per henkilö onnellisuuden kanssa mitään tekemistä. Kaupungistuminen kaikkine mukavuuksineen kätkee sisäänsä erakoitumista. Harva tunnistaa edes naapuriaan. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Koti on ratkaisuna paras. Laitoshoitoa voisi verrata motellimajoitukseen, jota sietää aikansa.