Lähimmäisen sairastuminen saa hämmentymään. Usein sanattomaksi. Joutuu kysymään itseltään, miten suhtautua asiaan. Neuvottomuus vie kyvyn toimia. Mutta tarvitaanko kykyä toimia. Riittäisikö aluksi vaikka läsnäolo. Tavoitettavuus.

Vakava sairaus vie potevan peruskysymysten äärelle. Vastauksia etsitään ja kuullaan. Kokemus on kuitenkin aina omakohtainen ja usein tunnetasolla äärilaitoja koetteleva. Edessä voi kuitenkin olla useiden vuosien elämisenarvoinen rupeama, kuten eräällä tuttavallani, joka syöpäsairaudesta kuultuaan pohti syöksyä sairaalarakennuksen yläkerroksesta alas. Matka jatkui vielä puolenkymmentä vuotta, jona aikana ehti matkustaa, opiskella rakastamaansa alaa, nähdä lapsensa kasvavan teini-ikään, tulla kummiksi, purjehtia merellä.....

Elämä oli. Muistot jäivät.