Kriisiapu on lääke lähes joka lähtöön. Siltä vaikuttaa, jos on uskominen viestimissä julkaistuihin uutisiin. Moni kuitenkin jää paitsi. Toisaalta on myös järkevää pohtia onko erilaisten terapioiden ja apujen suhteen menty jo liiankin pitkälle. On luotu yhteiskunnallisia koneistoja, joista on tullut itsetarkoituksia itselleen. Mahdottoman hienolta näyttäviä ja jokseenkin tehottomia.

Kriisiapua tuputetaan milloin missäkin. Kun sitten jotkin kansalaisryhmät ovat todellisessa hädässä, kuten vanhusten omaishoitajat, pallottelulla ei ole loppua. Sama pätee kotihoitoon ohjautuvia, jos samassa taloudessa sattuu joku asumaan, hänen kyvystään huolehtia ei juuri välitetä. Tästä on esimerkkejä liiankin kanssa.

Erilaisia apu- ja määrärahoin toimivia ryhmiä on syntynyt pilvin pimein. Kun kuuntelee ryhmien tavoitteita ja suunnitelmia, tulee väistämättä mieleen tehottomuus, joka perustuu vain ja ainoastaa saadun määrärahan puitteissa puuhasteluun ja korulausein koristeltuihin raportteihin, joissa ei ole määrällisiä tai laadullisia tuloksia.